Ohjelman kehittyminen
Aikuisten iskelmistä lasten lauluihin
Tenavatähteä arvosteltiin jo aivan sen alkuajoista lähtien siitä, että lapset lauloivat kisassa aikuisten lauluja. Myös ainakin vuosien 1991 ja 1992 finaalit olivat
hyvin aikuismaisia aikuisista koostuvine taustakuoroineen kaikkineen. Itse asiassa tuntui huvittavalta, kuinka voimakkaasti meikatut, jakkupukuihin pukeutuneet selvästi aikuisten
viihdetilaisuuksissa laulamaan tottuneet "pimut" sekoittivat ääntään lapsen aivan toisenlaisen äänen päälle. Tenavatähden tuotantotiimi
kuitenkin otti ilmeisesti tosissaan ohjelmaan kohdistuneet
arvostelut ja rupesi muuttamaan ohjelman imagoa mikä näkyi mm. siinä, että liian aikuismaiset laulut saivat mielestäni jopa aivan kohtuutoman kovia tuomioita.
Esim. Lazzarellan laulanut tyttö sai jopa
kutosen arvosanakseen, vaikken ainakaan minä hänen esitystään pitänyt kehnona ollenkaan, eivätkä jotkut Ressu Redfordin "Kato mitä sä teit" ja "Älä mee" -
tyyliset biisit myöskään koskaan päässeet jatkoon. Liian aikusimaisten laulujen evääminen jatkosta oli kuitenkin ilmeisesti
jonkinlainen
keino vihjata esintyjille, minkälaisia kappaleita tuomaristo arvosti. Tenavatähden myöhempinä vuosina - oli syynä sitten yllä mainitsemani vihjailu, jo alussa ennen tv:tä sopimattomien
kappaleiden karsiminen tai mikä hyvänsä - kilpailussa alkoi olla mukana yhä enemmän perinteisiä lastenlauluja, kuten Täti Monikaa, Mustan kissan tangoa, Peppi
Pitkätossua ja Intian
kuuta. Vuonna 1994 Tenavatähden säännötkin muuttuivat ohjelman lapsiperäistämisessä niin, että jo 6-vuotiaita pääsi kilpailuun mukaan, mutta tilaisuutta ei
muistaakseni kuitenkaan käyttänyt kovin
monikaan 6-vuotias vielä hyväkseen.
Arvostelun löystyminen ja järkiperäistyminen
Aivan nsimmäisenä Tenavatähti-vuonna arvosanoja ei käyetty ollenkaan, vaan ainoastaan mainittii, ketkä oolivat päässee jatkoon. Seuraavana vuonna arvosanat otettiin käyttöön, ja tuomaristolla oli arvosanojensa joukossa kouluarvosanat arvosanasata 6 alkaen (ja sitä myös käytettiin muutaman kerran!), mutta vuoden 1991 jälkeen he eivät enää käyttäneet huonompia arvosanoja kuin 7. Vuoden 1994 alussa yritettiin myös kokeilla sellaista, ettei
yksittäisten tuomariston jäsenien antamia arvosanoja näytettäisi ollenkaan yleisölle, vaan ainoastaan loppuarvosanat, mutta ilmeisesti käytäntö sai niin paljon
negatiivista yleisöpalautetta, että siitä oli pakko luopua heti ensimmäisen alkuerän jälkeen. Joka tapauksessa finaaleissa luovuttiin vuoden 1991 jälkeen kokonaan
esiintyjien numeroarvioinnista, ja yleisölle kerrottiin ainoastaan yleisösuosikit, kolmanneksi, toiseksi ja ensimmäiseksi tulleet kilpailijat.
Tenavatähden alkuaikoina
jatkoon pääseminen kisassa saattoi olla hyvinkin paljon sattumasta kiinni eli sitä, minkä tasoisia kilpailijoita kyseiseen erään oli sattunut tulemaan - jokaisesta
erästä kun valitiin jatkoon tasan kaksi tenavaa. Esimerkiksi vuonna 1991 välieriin saattoi päästä 32 pisteellä jostain erästä, mutta toisista eristä ei päässyt edes
33 pisteellä. Myöhemmin käytäntöä kuitenkin muutettiin niin, että samasta erästä saattoi päästä jatkoon montakin lasta, jos esiintyjät olivat likipitäen yhtä hyviä, ja jos kaikki
erän esiintyjät eivät olleet niin hyviä kuin kuin muissa erissä, jatkoon saaattoi päästä vain yksi henkilö (näin tosin tapahtui vain vuonna 1995 yhdessä välierässä,
josta ainoastaan Toni Yli-Hirvelä pääsi jatkoon).
Demomusiikista oikeaan orkesteriin
Aivan Tenavatähden alkuaikoina oikea orkesteri oli ainoastaan finaaleissa, ja tavalliset alku- ja välierät saivat pärjätä karaokemaisella tautamusiikilla, jonka pohjalta
esiintyjät olivat saaneet harjoitella kappalettaan jo kotonaan. Tenavatähden aivan viimeisenä vuonna 1995 kuitenkin saatiin taustaorkesteri jo alkueriin mukaan. Sitä
ennen oli ehtinyt jo vuonna 1993 aikuiset "pimuista" koostuva taustakuoro vaihtua Maija Salon lapsikuoroon, joka lauloi kertosäkeitä jne. itse kilpailijoiden rinnalla.
Lapsikuoro lienee liittynyt myös Tenavatähden lapsiperäistämis- projektiin, ja mainio ajatus se olikin. Joidenkin laulujen kohdalla kuitenkin lapsikuoro mielestäni
antoi kilpailuaetuja niille, joiden lauluun sopi taustalaulu. Sen sijaan ne, joiden kappaleeseen ei sopinut taustalaulua, joutuivat paljon itsenäisemmin esittämään
kappaleensa, ja myöskin heidän virheensä huomattiin herkemmin kuin kokonaisen kuoron yhtenä osana. Tähänkin ongelmaan keksittiin kuitenkin ratkaisu, ainakin finaalin osalta,
Tenavatähden viimeisimpimpinä
vuosina - sovittiin nimittäin niin, että finaalissa jokaisen kilpailijan toista laulua säesti lapsikuoro ja toista ei. Yksi hassu juttu lapsikuoron mukaan tulemiseen kuitenkin
liittyi: kun Tenavatähden alkuaikoina lapsiryhmät, duot ja triot, olivat olleet suhteellisen yleisiä, ja jopa aivan ensimmäisen
Tenavatähden voittaja oli ollut lapsiryhmä, lapsikuoron myötä vuoden 1992 jälkeen Tenavatähdessä ei enää näkynyt yhtään ainutta lapsiryhmää laulamassa.
Lopulta Tenavatähtikin siis sai sellaisen kuoron ja orkesterin, joita Jaakko Salo oli vielä vuonna 1991 haastattelussaan kadehtinut ulkomaisissa ohjelmissa, jo alkueriin.
Mahdollisimman monen pääseminen mukaan välieriin
Vielä vuonna 1991 Tenavatähdessä oli periaatteena, että ainoastaan 16 lasta neljästäkymenestä osallistujasta pääsisi välieriin, ja poikkeustapauksessa saatettiin ottaa
se seitsemästoistakin mukaa. Koska kuitenkin välierien lähetysaika oli sama kuin alkuerienkin, joissa jokaisessa oli laulanut viisi lasta, jollakin
täytyi tuo aika täyttää, ja täytteenä oli usein keskutelu aikuisten kesken. Jotkut keskuteluista olivat hyvinkin mielenkiintoisia - kuten näillekin
sivuille laittamana Seppo Hovin, Päiviö Pyysalon ja Jaakko Salon välinen keskustelu , mutta täytyy sanoa, että sitäkin keskustelua olen alkanut arvostamaan vasta
varttuneemmalla iällä. Voi hyvin olla, että sentyylisistä musiikkipedagogisista asioista ei nykyisin enää juuri missään mediassa keksustella, ja että niistä olisi hyväkin
puhuta, mutta joka tapauksessa lapset varmasti in general pitivät kyseisiä keksuteluja hyvinkin tylsinä - menivät jääkaapille tai jotain. Lapsikatsojat
olisivat varmaankin mieluummin katsoneet itse lauluja, ja laulajien rivitkin näyttivät turhan autioilta, kun vaan niin harva oli kussakin välierässä. Vähitellen otettiinkin käytännöksi
se, että välieriin otettiin yhteensä 20 lasta eli jo puolet kaikista osanottajista, mikä toteutettiin käytännössä siten, että vaikka virallisesti kustakin alkuerästä pääsi
kaksi lasta jatkoon, aina silloin tällöin esim. tasapisteiden kohdalla, otettiin kolmaskin jatkoon mukaan. Näin toimien vältyttiin siltäkin ongelmalta, että vaikka
aikaisemmin jatkoon oli päässyt vain 16 tai 17 lasta, Tenavatähti-kasetille ja - levylle kuitenkin oli otettu, ilmeisesti aika mielivaltaisin perustein, parisenkymmentä laulajaa eli
myös sellaisia, jotka eivät olleet kaikki päässeet alkueriä pidemmälle.
Uuden käytännön myötä kasetille ja levylle pääsivät reilun pelin sääntöjen mukaan vain ne, jotka olivat pässeet välieriinkin.
Lavastuksen muuttuminen tähtikuvioista taloksi
Aivan ensimmäisenä vuonna Tenavatähden lavastuksena oli ollut metsämainen rakennelma, jonka edessä, melkein keinopuun katveessa lapset lauloivat. Itse en tuolloin Tenavatähteä
seurannut, mutta muutaman esityksen olen toki tuoltakin ajalta nähnyt, ja lavastuksesta minulle tuli heti mieleen joku Super Mario Bros tai Alex Kidd - tyylinen videopeli tai
sitten joku ihan perinteinen satukirja. Seuraavan vuoden eli vuoden 1991 Tenavatähden lavastus oli paljon aikuismaisempi eli siinä oli 1990-luvun alulle tyypillisiä
muotivärejä vaalenpunaista, harmaata ja sinistä kolmioina ja kaarina sekä valkoisia tähtiä taivaalla. Lavastus vaikutti minusta hyvinkin muodikkalta, vaikka välillä tosin
harmaa painottui liiaksi, eikä ollut niin värikkään oloista kuin edellisenä vuonna oli ollut. Vuonna 1992 tuli värejä lisää, mutta muuten lavastus oli hyvinkin simppeli - vain
sirkuksen tyylisiä valokaaria ja kukkamainen alusta, jolla laulettiin. Minä kuitenkin pidin jollain tavalla ensimmäisten Tenavatähtivuosien pelkistyneisyydestä. Vuonna 1993
lavastus muuttui totaalisesti - se muuttui laulajien taustalla olevaksi taloksi, jonka edessä oli välillä vanha polkupyörä, soitin ja kaikenlaista rekvisiittaa.
Minun isäni sanoi, että uusi lavastus oli hänen mielestään paljon mielikuvituksellisempi kuin edelliset, mutta minun mielestäni se oli jotenkin liian täyteen ahdettu.
Laulajien edessä oli tyynyrivi,
joten heidän jalkojaan ja askellustaan ei aina katsoja nähnyt kunnolla. Ties vaikka kuinka hienot kengät esiintyjä olisi ostanut nimenomaan sitystään varten? Varsinkin vuoden 1994
finaalissa minun mielestäni Tamperetalon lavalla oli niin paljon tavaraa, että tuntui, ettei laulaja oikein kunnolla mahtunut sekaan... Jottei vuodatukseni kävisi aivan liian
negatiiviseksi, lienee parasta todeta, että talo-rekvisiitta antoi myös aivan upeita mahdollisuuksia: varsinkin finaaleissa Tamperetalossa saattoi "taivaalla" näkyä esim.
kuu- kuvio tunnelmaa luovana tekijä talon yläpuolella.
|